torstai 10. elokuuta 2017

Heinäkuussa luin...




...kauniin ja viisaan
Mistä maailmat alkavat

...minulle uutta kertovan
Olen koskettanut taivasta

...ja pienen ja suloisen
Hello, I love you

...joista kerroin jo aiemmin


Luin myös


...Holly Bournen Oonko ihan normaali?
josta olen yrittänyt kertoa jo aiemmin, mutta se on ollut vaikeaa. Tässä keskeneräinen teksti, jota en ole saanut valmiiksi postaukseksi.

Tältä kirjalta odotin kai enemmän. Se kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, joka on parantumassa pakko-oireisesta häiriöstä eli OCD:stä. Tää on ihan selkeesti nuortenkirja, mutta jollain tavalla oli vaikeaa samaistua kirjan samanikäisiin ihmisiin. Olisin ehkä esiteininä pitänyt enemmän kirjasta, kun en vielä tiennyt millaista olisi olla 16-vuotias. Ihmisiä on toki erilaisia, mutta kuten useissa nuortenkirjoissa ongelmana on se, että aikuinen kirjailija yrittää liikaa päästä teini-ikäisen päähän ja saada tämän näkökulmaa esiin.

Evie on vaihtanut koulua ja päättänyt vakaasti aloittaa puhtaalta pöydältä ja olla normaali, niin kuin kuka tahansa muukin. Hän toisaalta haluaisi kertoa sairaudestaan uusille ystävilleen, mutta pelkää näiden hylkäävän hänet. Evien sairautta kuvataan tarkasti ja hänen päänsä sisään pääsee näkemään, kuinka vaikeaa parantuminen on ja ettei mielenterveyspotilas voi parantua "ryhdistäytymällä" tai omalla päätöksellä vain sormia napauttamalla.

Tyttöporukka perustaa feministisen kerhon Vanhatpiiat, ja pohtii samalla ristiriitaisia suhteitaan poikien ja feminismin välillä. Minua ärsytti hetkittäin se, kuinka kliseisiä teinityttöjä he ovat ja vaikka yksi kirjan tärkeistä teemoista piti olla feminismi, tytöt ovat kiusallisen riippuvaisia pojilta saamastaan huomiosta. Sukupuoliroolit ovat myös aika selkeästi esillä, ja niitä olisi mielestäni saanut enemmän kyseenalaistaa. Loppua kohden kuitenkin ymmärsin paremmin, mitä kirja haluaa sanoa. Tytöt ymmärsivät itsekin, että heidän käytöksensä poikien seurassa johtuvat paljolti yhteiskunnan pinttyneistä asenteista ja odotuksista, joiden huomaaminen vaatii tarkkanäköisyyttä.


...Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens. Siitä pidin. Se ei ole mestarillisen taidokkaasti kirjoitettu. Mutta siitä minä pidin. Simonilla on hyviä ystäviä ja perhe, jotka varmasti hyväksyisivät hänet omana itsenään, mutta Simon ei silti halua tulla kaapista. Se ei johdu pelosta, vaan siitä, että on niin vaikeaa edes alkaa juomaan kahvia tai käyttää uudentyyppistä paitaa ilman että sitä hämmästellään ja asiaa suurennellaan ja pohditaan lähipiirissä. Kun tutuilla ihmisillä on jo pinttynyt käsitys itsestä, on vaikeaa muuttaa sitä käsitystä luonnollisesti, ilman että asiasta tulee iso numero. Hahmot ovat tosi samaistuttavia ja ihania, ja rakkaustarina on aika mielenkiintoinen. Juonessa ei kuitenkaan tule esille mitään isoja yllätyksiä. Ja todella rasittavaa monissa kirjoissa kuten tässäkin on se, että lukijalle annetaan aivan liikaa vihjeitä, niin että puolet kirjasta on vain lukemista siitä kuinka päähenkilö pähkäilee ja arvuuttelee asiaa, jonka lukija on jo saanut selville.

...Henrik Wileniuksen Saranapuolelta. Aika mitäänsanomaton kirja, valitettavasti. Nopeatempoinen ja hetkessä elävä kaapistatulotarina, jossa ei kauheasti rikottu stereotypioita. Eikä aina tarvitsekaan. En vain kai saanut kiinni kirjan ideasta. Ehkä se on ystävyys.

...Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista. Aivan ihana kirja. Vaikka päähenkilö on 12-vuotias, tarinaa on ihana lukea ja hänen ajatusmaailmaansa pääsee syvällisesti kiinni. Kirja on jaettu mielenkiintoisesti osiin. Muistiinpanomerkinnät, takaumat ja faktat meduusoista tuovat vaihtelua kerrontaan. Surullinen kirja, onnellinen kirja. Tuli inhottava olo, kun luin kuinka älykästä ja uteliasta lasta kiusataan ja lannistetaan myös aikuisten osalta.

"Ehkä voisimme lakata tuntemasta että asumme pölyhiukkasella ja sen sijaan pitää mielessä, että kaikki olennot tällä pallolla on tehty tähtipölystä." (s. 262)

2 kommenttia:

  1. Oi joi joi, olen näistä kirjoista neljä lukenut itsekin ja kolme peräti tänä kesänä :D
    Täytyy sanoa, että minusta tuo Olenko ihan normaali? kirja olisi saanut keskittyä vielä vähän enemmän mielenterveyteen kuin bileisiin ja poikiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kirja tuntui muutenkin aika sotkuiselta kun tuntui että siihen oli tungettu liikaa asioita joita ei käsitelty kunnolla.

      Poista