torstai 17. elokuuta 2017

Lukio alkoi ja elämä jatkuu


Hei sinä siellä
hei

En oo kirjoittanut mitään siitä lähtien ku koulu alkoi viikko sitten. Se on... outoa? Se on epätavallista, minulle. Tai siis tottakai oon kirjoittanut, viestejä ja muistiinpanoja ja koulutehtäviä ja muutama päiväkirjamerkintä, mut eihän se nyt oikeesti oo mitään. Mulle se on aika vähän.  Ja nyt en tiedä miten se  kirjoittaminen tehtiinkään. Kankeaa.

Lukio. Siihen aion panostaa. Ja jaksamiseen. Mun pitää nukkua, liikkua, venytellä, syödä, pitää yhteyttä ihmisiin. Ne on mun ensimmäiset tavoitteet. Jaksaa opiskella ja sosiaalisoitua. Olis niin hienoa vaan nähdä ihmisistä heti, et ketkä on samanhenkisiä ja keistä tulis muutakin kuin hyvänpäiväntuttuja. Mutta toisaalta ei. Oon puhunut niin monelle ihmiselle, etten usko itteeni. Enkä mä oo kärsimätön, on ihan mukavaa tunnustella tilannetta, olla avoin ja antaa ajan ja ihmisten näyttää, keiden kanssa on hyvä olla. Silloin ei varmaan tarvi yrittää niin paljoo, ajan mittaan ihmiset vaan alkaa viettään enemmän aikaa tiettyjen tyyppien kanssa. Tästä alusta mä kuitenkin pidän. Suurin osa ihmisistä haluaa tutustua muihin eikä oo vielä syntynyt tiiviitä porukoita. 

Näiden perusjuttujen jälkeen olis muitakin tärkeitä tavoitteita, asioita joille toivon löytäväni aikaa. Eli tottakai kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen. Oon miettiny et voisin ehkä suorittaa lukion kirjallisuusdiplomin ja osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Ja tottakai kirjoittaa runoja, esseitä ja kirjapostauksia. Ehkä jotain tarinaakin, ehkä. 

Mä niin pidän ihmisistä, jotka kertoo hyviä juttuja. Kun niiltä kysyy jotain, ne ei vastaa vaan yhellä lauseella vaan kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia tai sellaisia, joiden avulla saan kiinni kokemuksen kokonaisuudesta ja sen ainutlaatuisuudesta. Koska jokaisen tarinahan on erilainen, ja siitä mä pidän, jos sen osaa kertoa. Joidenkin ihmisten juttuja vaan jaksaa kuunnella. Ihmisistä mä tykkään kirjoittaa. Ehkä se on tullut ilmi jotenkin. Ja tykkään aurinkohymyistä. Sellaisista yllättävistä. 

torstai 10. elokuuta 2017

Heinäkuussa luin...




...kauniin ja viisaan
Mistä maailmat alkavat

...minulle uutta kertovan
Olen koskettanut taivasta

...ja pienen ja suloisen
Hello, I love you

...joista kerroin jo aiemmin


Luin myös


...Holly Bournen Oonko ihan normaali?
josta olen yrittänyt kertoa jo aiemmin, mutta se on ollut vaikeaa. Tässä keskeneräinen teksti, jota en ole saanut valmiiksi postaukseksi.

Tältä kirjalta odotin kai enemmän. Se kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, joka on parantumassa pakko-oireisesta häiriöstä eli OCD:stä. Tää on ihan selkeesti nuortenkirja, mutta jollain tavalla oli vaikeaa samaistua kirjan samanikäisiin ihmisiin. Olisin ehkä esiteininä pitänyt enemmän kirjasta, kun en vielä tiennyt millaista olisi olla 16-vuotias. Ihmisiä on toki erilaisia, mutta kuten useissa nuortenkirjoissa ongelmana on se, että aikuinen kirjailija yrittää liikaa päästä teini-ikäisen päähän ja saada tämän näkökulmaa esiin.

Evie on vaihtanut koulua ja päättänyt vakaasti aloittaa puhtaalta pöydältä ja olla normaali, niin kuin kuka tahansa muukin. Hän toisaalta haluaisi kertoa sairaudestaan uusille ystävilleen, mutta pelkää näiden hylkäävän hänet. Evien sairautta kuvataan tarkasti ja hänen päänsä sisään pääsee näkemään, kuinka vaikeaa parantuminen on ja ettei mielenterveyspotilas voi parantua "ryhdistäytymällä" tai omalla päätöksellä vain sormia napauttamalla.

Tyttöporukka perustaa feministisen kerhon Vanhatpiiat, ja pohtii samalla ristiriitaisia suhteitaan poikien ja feminismin välillä. Minua ärsytti hetkittäin se, kuinka kliseisiä teinityttöjä he ovat ja vaikka yksi kirjan tärkeistä teemoista piti olla feminismi, tytöt ovat kiusallisen riippuvaisia pojilta saamastaan huomiosta. Sukupuoliroolit ovat myös aika selkeästi esillä, ja niitä olisi mielestäni saanut enemmän kyseenalaistaa. Loppua kohden kuitenkin ymmärsin paremmin, mitä kirja haluaa sanoa. Tytöt ymmärsivät itsekin, että heidän käytöksensä poikien seurassa johtuvat paljolti yhteiskunnan pinttyneistä asenteista ja odotuksista, joiden huomaaminen vaatii tarkkanäköisyyttä.


...Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens. Siitä pidin. Se ei ole mestarillisen taidokkaasti kirjoitettu. Mutta siitä minä pidin. Simonilla on hyviä ystäviä ja perhe, jotka varmasti hyväksyisivät hänet omana itsenään, mutta Simon ei silti halua tulla kaapista. Se ei johdu pelosta, vaan siitä, että on niin vaikeaa edes alkaa juomaan kahvia tai käyttää uudentyyppistä paitaa ilman että sitä hämmästellään ja asiaa suurennellaan ja pohditaan lähipiirissä. Kun tutuilla ihmisillä on jo pinttynyt käsitys itsestä, on vaikeaa muuttaa sitä käsitystä luonnollisesti, ilman että asiasta tulee iso numero. Hahmot ovat tosi samaistuttavia ja ihania, ja rakkaustarina on aika mielenkiintoinen. Juonessa ei kuitenkaan tule esille mitään isoja yllätyksiä. Ja todella rasittavaa monissa kirjoissa kuten tässäkin on se, että lukijalle annetaan aivan liikaa vihjeitä, niin että puolet kirjasta on vain lukemista siitä kuinka päähenkilö pähkäilee ja arvuuttelee asiaa, jonka lukija on jo saanut selville.

...Henrik Wileniuksen Saranapuolelta. Aika mitäänsanomaton kirja, valitettavasti. Nopeatempoinen ja hetkessä elävä kaapistatulotarina, jossa ei kauheasti rikottu stereotypioita. Eikä aina tarvitsekaan. En vain kai saanut kiinni kirjan ideasta. Ehkä se on ystävyys.

...Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista. Aivan ihana kirja. Vaikka päähenkilö on 12-vuotias, tarinaa on ihana lukea ja hänen ajatusmaailmaansa pääsee syvällisesti kiinni. Kirja on jaettu mielenkiintoisesti osiin. Muistiinpanomerkinnät, takaumat ja faktat meduusoista tuovat vaihtelua kerrontaan. Surullinen kirja, onnellinen kirja. Tuli inhottava olo, kun luin kuinka älykästä ja uteliasta lasta kiusataan ja lannistetaan myös aikuisten osalta.

"Ehkä voisimme lakata tuntemasta että asumme pölyhiukkasella ja sen sijaan pitää mielessä, että kaikki olennot tällä pallolla on tehty tähtipölystä." (s. 262)

tiistai 8. elokuuta 2017

miksi sä tätä kutsuisit


käsi ei auta
mun pyörremyrskyä
kohtaamaan paperia, muuttumaan sanoiksi

Ei, ei tää pyörremyrsky sittenkään oo,
nehän menee ohi!
Ei, tää on loputon tulva,
en löydä ovea
ja kun näen ikkunan
en tahdo avata

kyllähän mä yleensä arvostan tätä
loputonta toivoa,
liimaa
joka pitää mut kasassa
mutta just nyt
tahtoisin vaan olla vapaana

tiistai 1. elokuuta 2017

Pohdintaa


Minä olen ollut kärsimätön
- tajusin sen vasta -
vaikka minullahan on 
kaikki maailman aika
oppia tuntemaan sinut
itsenäsi
kun olet rentoutunut
eikä minua enää väsytä

Uskaltasimmepa olla
itsellemme olemassa
ja
toisillemme läsnä






Asioita, joista ilahdun/pidän:

-Listojen tekeminen

-Runot, jotka syntyvät valmiina

-Yhtälöiden ratkaiseminen. Matematiikka kiinnostaa minua jotenkin oudosti. Ensimmäinen syy on varmaan se, että se on ollut melko helppoa minulle aina. (Saa nähdä, miten pitkän matikan kanssa käy lukiossa.)
Mutta on siinä jotain muutakin. Pidän siitä, että sitä voi oikeastaan opiskella loputtomiin; aina on jotain uutta selvitettävää. On myös hurjaa, etteivät luvut lopu koskaan, ja se että matematiikka on keksitty, mutta se on silti totta (???) Tai siis, matematiikka on keksitty selittämään luonnonlakeja, mutta vaikkei matematiikkaa olisi keksittykään niin lait olisisivat silti olemassa. Mä en oikeastaan näe mitään syytä tai päämäärää, minkä vuoksi opiskelisin matematiikkaa. Se vaan on jotain, joka tuntuu olevan niin kaukana käytännöstä vaikkei oikeasti olekaan. Ja yhtälöistä pidän erityisesti.

-Of Monsters And Men ja ihanat musiikkivideot

I Of The Storm


Little Talks

-Se että tässä ollessa on kaikki hyvin. Aika ei kulu liian hitaata tai liian nopeaa.

-Asioista puhuminen mykkäkoulun sijaan.

-Sateen ääni, joka voi kuulostaa korkokenkien kopinalta, kavioiden kopseelta, sadoilta koripalloilta, ja aplodeilta jotka kannustavat minua nukahtamaan.

-Ihmisistä pitäminen. Kun miettii, niin musta on ihan uskomatonta miten nolona ja hävettävänä asiana pidetään ihastumisen kertomista tai kiinnostuksen osoittamista edes kaverimielessä. Ei kaikki, mutta aika monet. Äh, oon muuttunu niin paljon. Teen enemmän asioita ja mietin vähemmän, vaikka mietin yhä paljon. Mutta, oon parantanu välejä joihinkin kavereihin ja koittanu vähentää pitkävihaisuutta ja myös tutustunut uuteen hienoon ihmiseen.




Asioita, jotka eivät ilahduta minua:

-Mun suhtautuminen mun sukulaisiin on muuttunut. Ennen me ehkä oltiin läheisempiä, kun olin pieni ja mummolassa oli aina kivaa käydä enkä vielä ollut muodostanut mielipiteitä ja identiteettiä ja näkemyksiä maailmasta. Nykyään tärkeitä ovat enemmänkin paikat kuin ihmiset, mikä on surullista. Mun kasvispainotteinen ruokavalio, seksuaalinen suntautuminen, sukupuoliroolit ja jotenkin sellainen yleinen suhtautuminen erilaisia ihmisiä kohtaan on ehkä isoimpia näkemysten ristiriitoja. En oo oikeestaan uskaltanu tai halunnut puhua näistä asioista heidän kanssaan, koittanut vain vaivihkaa kysäistä että mitäs mieltä olet tästä sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Jotkut ihmisethän suhtautuvat homoihin ihan hyvin, kunnes joku tuttu ilmoittautuu sellaiseksi. Ja aina on ne hetero-oletukset. On myös niin kiusallista olla tilanteessa, jossa ihmiset keskustelevat homoista ja olla hiljaa vähemmistön edustaja. Usein ihmisiä pelottaa se, että miten muiden ihmisten käsitys muuttuu itsestä. Mua pelottaa myös se, jos minä joudunkin pettymään läheisiini. Jos he eivät ymmärrä, jos he eivät ota tosissaan, koska olen vielä nuori ja se on muka vain muodikasta nykyään tai jotain. Enkä edes tiedä, tajuaako vanhemmat ihmiset että biseksuaalisuutta (puhumattakaan panseksuaalisuudesta, jolla mieluummin kuvaisin itseäni) on olemassa. Tai musta tuntuu, että ennen vanhaan oli ne totutut käyttäytymismallit, mentiin naimisiin ja tehtiin lapsia ja ei kyseenalaistettu rippikoulun käymistä ja rooleja, oltiin tavallisia ihmisiä. Ja sitten oli ne homoseksuaalit jotka on rikollisia ja aina miehiä. Niinkun että ihmiset voidaan vaan jakaa kahtia ja homo on aina vain ja ainoastaan homo ja hetero on aina vain ja ainoastaan hetero. Vaikka ihmiset on monimutkaisempia otuksia. Enkä mä oikeastaan usko että ihmiset on muuttunut nykyaikana kauheasti. Normit vaan aukeaa ja piilotetut asiat tuodaan päivänvaloon.

On jotenkin erilaista puhua tästä avoimesi näin suorana tekstinä, vaikka olenhan oikeastaan käsitellyt samoja asioita siinä yhdessä runossa. Hieman jännittävää.


-Tavaroiden paljous ahdistaa. Se että maailmassa on niin paljon tavaraa. Ja sitä tehdään vaan lisää ja sitä tehdään huonosti niin että se menee tarkoituksella rikki ja sitten ostetaan uusi joka myös menee rikki.


-Valintojen tekeminen. Mä periaatteessa olen sitä mieltä että eläimiä ei sais hyväksikäyttää mutta tykkään silti ihan kauheasti villavaatteista ja maitotuotteiden käyttäminen on niin vakiintunut osa ruokavaliota, että mua pelottaa luopua siitä. Koska haluan pysyä terveenä ja olla varma kaikista ravintoaineiden saamisesta.

Mutta mutta, vaikka haluankin pyrkiä aina parempaan niin sellainen täysi mustavalkoisuus on huono juttu, jos halutaan oikeesti siirtyä teho-tuotannon lopettamiseen ja maapallon pelastamiseen. Ei se toimi niin, että on absolutistivegaanit ja sitten on ne lihansyöjät, jotka ei edes osaa laittaa kasvisruokaa. Mä oon huomannut molempien puolelta samanlaista näkemystä. Vegaanit saattavat syyllistää ihmisiä ja kiistellä siitä, onko jollakulla oikeus kutsua itseään vegaaniksi, jos tämä syö hunajaa joskus. Vaikka on niin paljon tärkeämpiäkin asioita, joihin käyttää aikaa ja energiaa. Toisaalta jotkut sekasyöjät ajattelevat, että koska eivät terveydellisistä tai muista syistä pysty olemaan täysin vegaaneja tai vegetaristeja, niin turha edes yrittää vähentää lihankulutusta. Ja jatkavat sen syömistä seitsemänä päivänä viikossa. Asiat menis paljon nopeemmin parempaan suuntaan jos kaikki ihmiset vaikka vähentäis lihankulutustaan puoleen, kuin sillä että kinastellaan keskenään.







Ja vielä loppuun asia, joka ilahduttaa minua suuresti. Tää video saa mut aina hyvälle tuulelle. Tui. Pojat, kehukaa toisianne. Ja kaikki muutkin. Ja olkaa onnellisia, jos pystytte ja rohkeita myös.