lauantai 30. syyskuuta 2017

En mä muista nähneeni näitä värejä


Mä luin aika jännän kirjan. Ray Bradburyn Fahrenheit 451. En olis varmaan lukenu sitä loppuun, ellei äikän ryhmätyö olis vaatinut. Mun on ollu vaikee lukee kirjoja loppuun viime vuosina. Oon lukenu yhtäkin kirjaa jo puol vuotta, ja se on vieläpä hyvä kirja. Fahrenheit oli kuitenkin lukemisen arvoinen. Se kertoo ihmisistä tulevaisuudessa, jossa todellinen yhteys ja läheisyys muiden kanssa on unohtunut, kun ihmiset vaan istuvat olohuoneissaan juttelemassa isojen kuvaruutujen välityksellä. Tää kirja on tosiaan julkaistu joskus 1950-luvulla. Just kun televisioita alkoi ilmestyä koteihin. Kirjailija on aika hyvin osannut ennustaa tätä päivää ja kaikkea teknologiaa, joka kirjassa on yllättävän samankaltaista kuin nykypäivänä. Onneksi kaikki ei oo ihan niinkuin siinä maailmassa. Siellä kirjat ovat laittomia. Palomiesten tehtävä ei ole sammuttaa paloja vaan sytyttää niitä. Jokainen talo, jossa on kirjoja poltetaan.

Ensimmäinen koeviikko meni kai ihan hyvin ottaen huomioon sen etten lukenut yhtään. Toista jaksoa odotellessa lepään hetken. Oon löytänyt ihanan ihmisen ja yhden kirjoittajakaverinkin. Paljon kivoja tuttavia.

Rakastan tämän syksyn värejä, ihmettelen aikaa, löydän itseni taas erilaisena kuin eilen ja uudestaan samanlaisena huomenna kuin joskus ennenkin. En jaksa panostaa lauseiden järkevyyteen, koita kestää. Pitäisikö mun osata kuvailla jotenkin kaikkia upeita värejä? En tiedä, keltaiset ja ruskeat haavanlehdet maassa kahisevat ja tuoksuvat päiväkotiajalta, kun oli hieman yksinäinen olo kun kaikki muut uskalsivat kiivetä telineeseen ja minä teeskentelin ettei kiinnosta. Oranssit vaahterat hehkuvat samanlaisena kuin aina ennenkin, pieniin vaahteroihin voi aina luottaa, ruskeinakin syksyinä. Ja punaiset puut, ne hehkuvat niinkuin eivät koskaan olisi eläneet yhtä täysillä. Ei niistä arvaisi että ne kuolevat pian. No, katsokaa vaan ulos ikkunasta tai menkää kävelylle niin näette itsekin.

lauantai 26. elokuuta 2017

jos sä haluat


rehellisyys on kaunista,
mutta oikeasti rakastan sitä
kun toiset ihmiset 
aina vastaavat:
"tee niin, jos se tuntuu oikealta"

oon liian monta kertaa
kuunnellut sanojas,
ystävän neuvoja,
kuin absoluuttista totuutta

jos kerran päätyy lähelle
jotakuta
niin voisitko edes 
kannustaa mua olemaan
vapaa,
minä,
aivan sellainen kuin minä haluan
etkä sinä




maanantai 21. elokuuta 2017

kauneusvirheitä


vapaana vapaana vapaana
minä haluan olla(!)
haluan laulaa kaupassa
jos vain haluan.

haluan 

lausua ääneen sanoja
jotka ovat minulle totta

olla miettimättä aamulla
puolta tuntia
miten tän rungon voisi peittää
parhaalla mahdollisella tavalla

laittaa päälle just sen mummopaidan
jota ehkä pitäisitte hassuna

olla ihan rauhassa
ahdistunut,
jos mun kerran on pakko olla
kunhan en vain 
häpeäisi sitä niin paljon.

minä haluaisin olla
kuuntelematta 
jokaista synkeää katsetta
jonka kasvoillenne puen
edes kysymättä sinulta.

tiedän kyllä,
samalla sinutkin tuomitsen
kun pelkoni ympäröi minut.
mutta miksi ihmeessä pitäisit minusta
kun enhän minäkään
aina tällaista kakaraa
jaksa

en varsinkaan nyt
kun itsekeskeisesti kuvittelen
olevani huomionne 
jatkuvan tarkkailun kohteena

mutta enhän voi olettaa
sinun olevan sellainen ihminen
joka etsii vain
kauneusvirheitä

anteeksi,
ei, en pyydäkään anteeksi
vaan menen etsimään 
mummopaitani
ja moikkaan sinua
huomenna

torstai 17. elokuuta 2017

Lukio alkoi ja elämä jatkuu


Hei sinä siellä
hei

En oo kirjoittanut mitään siitä lähtien ku koulu alkoi viikko sitten. Se on... outoa? Se on epätavallista, minulle. Tai siis tottakai oon kirjoittanut, viestejä ja muistiinpanoja ja koulutehtäviä ja muutama päiväkirjamerkintä, mut eihän se nyt oikeesti oo mitään. Mulle se on aika vähän.  Ja nyt en tiedä miten se  kirjoittaminen tehtiinkään. Kankeaa.

Lukio. Siihen aion panostaa. Ja jaksamiseen. Mun pitää nukkua, liikkua, venytellä, syödä, pitää yhteyttä ihmisiin. Ne on mun ensimmäiset tavoitteet. Jaksaa opiskella ja sosiaalisoitua. Olis niin hienoa vaan nähdä ihmisistä heti, et ketkä on samanhenkisiä ja keistä tulis muutakin kuin hyvänpäiväntuttuja. Mutta toisaalta ei. Oon puhunut niin monelle ihmiselle, etten usko itteeni. Enkä mä oo kärsimätön, on ihan mukavaa tunnustella tilannetta, olla avoin ja antaa ajan ja ihmisten näyttää, keiden kanssa on hyvä olla. Silloin ei varmaan tarvi yrittää niin paljoo, ajan mittaan ihmiset vaan alkaa viettään enemmän aikaa tiettyjen tyyppien kanssa. Tästä alusta mä kuitenkin pidän. Suurin osa ihmisistä haluaa tutustua muihin eikä oo vielä syntynyt tiiviitä porukoita. 

Näiden perusjuttujen jälkeen olis muitakin tärkeitä tavoitteita, asioita joille toivon löytäväni aikaa. Eli tottakai kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen. Oon miettiny et voisin ehkä suorittaa lukion kirjallisuusdiplomin ja osallistua johonkin kirjoituskilpailuun. Ja tottakai kirjoittaa runoja, esseitä ja kirjapostauksia. Ehkä jotain tarinaakin, ehkä. 

Mä niin pidän ihmisistä, jotka kertoo hyviä juttuja. Kun niiltä kysyy jotain, ne ei vastaa vaan yhellä lauseella vaan kertoo mielenkiintoisia yksityiskohtia tai sellaisia, joiden avulla saan kiinni kokemuksen kokonaisuudesta ja sen ainutlaatuisuudesta. Koska jokaisen tarinahan on erilainen, ja siitä mä pidän, jos sen osaa kertoa. Joidenkin ihmisten juttuja vaan jaksaa kuunnella. Ihmisistä mä tykkään kirjoittaa. Ehkä se on tullut ilmi jotenkin. Ja tykkään aurinkohymyistä. Sellaisista yllättävistä.