torstai 10. elokuuta 2017

Heinäkuussa luin...




...kauniin ja viisaan
Mistä maailmat alkavat

...minulle uutta kertovan
Olen koskettanut taivasta

...ja pienen ja suloisen
Hello, I love you

...joista kerroin jo aiemmin


Luin myös


...Holly Bournen Oonko ihan normaali?
josta olen yrittänyt kertoa jo aiemmin, mutta se on ollut vaikeaa. Tässä keskeneräinen teksti, jota en ole saanut valmiiksi postaukseksi.

Tältä kirjalta odotin kai enemmän. Se kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, joka on parantumassa pakko-oireisesta häiriöstä eli OCD:stä. Tää on ihan selkeesti nuortenkirja, mutta jollain tavalla oli vaikeaa samaistua kirjan samanikäisiin ihmisiin. Olisin ehkä esiteininä pitänyt enemmän kirjasta, kun en vielä tiennyt millaista olisi olla 16-vuotias. Ihmisiä on toki erilaisia, mutta kuten useissa nuortenkirjoissa ongelmana on se, että aikuinen kirjailija yrittää liikaa päästä teini-ikäisen päähän ja saada tämän näkökulmaa esiin.

Evie on vaihtanut koulua ja päättänyt vakaasti aloittaa puhtaalta pöydältä ja olla normaali, niin kuin kuka tahansa muukin. Hän toisaalta haluaisi kertoa sairaudestaan uusille ystävilleen, mutta pelkää näiden hylkäävän hänet. Evien sairautta kuvataan tarkasti ja hänen päänsä sisään pääsee näkemään, kuinka vaikeaa parantuminen on ja ettei mielenterveyspotilas voi parantua "ryhdistäytymällä" tai omalla päätöksellä vain sormia napauttamalla.

Tyttöporukka perustaa feministisen kerhon Vanhatpiiat, ja pohtii samalla ristiriitaisia suhteitaan poikien ja feminismin välillä. Minua ärsytti hetkittäin se, kuinka kliseisiä teinityttöjä he ovat ja vaikka yksi kirjan tärkeistä teemoista piti olla feminismi, tytöt ovat kiusallisen riippuvaisia pojilta saamastaan huomiosta. Sukupuoliroolit ovat myös aika selkeästi esillä, ja niitä olisi mielestäni saanut enemmän kyseenalaistaa. Loppua kohden kuitenkin ymmärsin paremmin, mitä kirja haluaa sanoa. Tytöt ymmärsivät itsekin, että heidän käytöksensä poikien seurassa johtuvat paljolti yhteiskunnan pinttyneistä asenteista ja odotuksista, joiden huomaaminen vaatii tarkkanäköisyyttä.


...Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens. Siitä pidin. Se ei ole mestarillisen taidokkaasti kirjoitettu. Mutta siitä minä pidin. Simonilla on hyviä ystäviä ja perhe, jotka varmasti hyväksyisivät hänet omana itsenään, mutta Simon ei silti halua tulla kaapista. Se ei johdu pelosta, vaan siitä, että on niin vaikeaa edes alkaa juomaan kahvia tai käyttää uudentyyppistä paitaa ilman että sitä hämmästellään ja asiaa suurennellaan ja pohditaan lähipiirissä. Kun tutuilla ihmisillä on jo pinttynyt käsitys itsestä, on vaikeaa muuttaa sitä käsitystä luonnollisesti, ilman että asiasta tulee iso numero. Hahmot ovat tosi samaistuttavia ja ihania, ja rakkaustarina on aika mielenkiintoinen. Juonessa ei kuitenkaan tule esille mitään isoja yllätyksiä. Ja todella rasittavaa monissa kirjoissa kuten tässäkin on se, että lukijalle annetaan aivan liikaa vihjeitä, niin että puolet kirjasta on vain lukemista siitä kuinka päähenkilö pähkäilee ja arvuuttelee asiaa, jonka lukija on jo saanut selville.

...Henrik Wileniuksen Saranapuolelta. Aika mitäänsanomaton kirja, valitettavasti. Nopeatempoinen ja hetkessä elävä kaapistatulotarina, jossa ei kauheasti rikottu stereotypioita. Eikä aina tarvitsekaan. En vain kai saanut kiinni kirjan ideasta. Ehkä se on ystävyys.

...Ali Benjaminin Mitä sain tietää meduusoista. Aivan ihana kirja. Vaikka päähenkilö on 12-vuotias, tarinaa on ihana lukea ja hänen ajatusmaailmaansa pääsee syvällisesti kiinni. Kirja on jaettu mielenkiintoisesti osiin. Muistiinpanomerkinnät, takaumat ja faktat meduusoista tuovat vaihtelua kerrontaan. Surullinen kirja, onnellinen kirja. Tuli inhottava olo, kun luin kuinka älykästä ja uteliasta lasta kiusataan ja lannistetaan myös aikuisten osalta.

"Ehkä voisimme lakata tuntemasta että asumme pölyhiukkasella ja sen sijaan pitää mielessä, että kaikki olennot tällä pallolla on tehty tähtipölystä." (s. 262)

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kirjoista




Hello, I love you
Hellevi Salminen
2013
Otava

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

"-Sinä tulit kovin vakavaksi kirkossa, Daniel sanoi, kun tulimme ulos. -Miksi?
Sanoin, etten osannut selittää. Sitten haparoin sanoja.
-Mietin, että jotkut sanovat, että... että on synti, kun...
Daniel painoi poskensa poskeani vasten.
-Sekö sinua pelottaa?
-Ei, vaan... se jotenkin hämmentää minua. Jos Jumala on luonut ihmisen - jos uskoo niin - niin miksi... Eikö Jumala ole... rakkaus? Onko rakkaus väärin?" (s. 94-95)

Luukas ja Emmi ovat olleet pienestä asti kuin sisko ja veli, kunnes Emmi haluaakin jotain enemmän. Mutta Luukas ei, ja hän tuntee huonoa omatuntoa siitä, että kaunis Emmi ei kiinnosta häntä niinkuin Daniel.

Mä luin tämän avoimin mielin, tietämättä paljonkaan ennalta. Tämä oli pieni, suloinen kirja. Henkilöihin ei syvennytä eikä juonikaan ole mutkikas tai erityisen yllätyksellinen. Tämä kirja keskittyy luomaan tunnelmia yksinkertaisella, mutkattomalla kerronnalla. Ja kertomaan teemastaan. Luukas karistaa Danielin kädet ympäriltään, jos tuttuja on ympärillä. Hän on epävarma. Mutta epävarmuus ei johdu Danielista tai hänestä itsestään, vaan ympäristöstä, vaikka maailma on jo menossa avoimempaan suuntaan. 

Odotin hieman enemmän. Odotin jotain syvällisempää, odotin jonkinlaisia juonenkäänteitä. Mutta ei tämä huono kirja ollut. Jos et lue paljon, tämä olisi varmaan sopivan nopea kirja. Minäkin luin tämän päivässä.


Olen koskettanut taivasta
Heli Kruger
2005
Otava

Kannen kuva: Mike Powell / Getty Images
Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen

"Mikä saalistus siitä alkaisi. Toimittajat salin takaosasta hyökkäisivät oitis kimppuuni ja otsikoita reviteltäisiin. 
"VENLA ON LESBO", rääkyisivät otsikot lehtikioskeissa ja kaupan ikkunoissa.
Kuinka voisin odottaa ymmärrystä, jos en edes kaikille läheisillenikään uskalla kertoa, vaan pelkään hylkäävää ja tuomitsevaa reaktiota. Ja niinkuin minä nyt olisin julkisen rakkauden kipeä.
En ole. Enkä elä julkisuudelle enkä peilaa itseäni sen kautta.
Mutta en minä tahdo julkista teloitustakaan." (s. 152)

Venla on Suomen nouseva urheilijatähti, pituushyppääjä. Ja lesbo. Hän on ollut kaapissa koko elämänsä, kunnes hän tutustuu Inkaan, ja alkaa pohtia, miten kertoa uudesta tyttöystävästään, ja kenelle. Yllättäen Venla saakin kuulla palautetta omasta suhteestaan ja suuntautumisestaan ihmisiltä, joille hän ei ole edes kertonut asiasta. 

Mä pidin tosi paljon urheilu- ja julkkisteemasta. Monia lgbt-tarinoita on luettu, mutta tämä antoi uudenlaista näkökulmaa. Tavalliset ihmiset pohtivat ihan samalla tavalla, uskaltaako pitää kumppaniaan kädestä julkisesti, mutta Venlan tapauksessa on todennäköistä, että jos yksi henkilö näkee, asiasta saa pian tietää koko Suomi. 

Vaikka urheilu ei sinänsä minua kiinnostakaan, oli tosi mielenkiintoista saada tietää, millaista ammattiurheilijan elämä on ja millaisia paineita heillä on. Tässä kirjassa oli kohtia, jotka sai mut ärsyyntymään. Ne, joissa lehtihaastattelut keskittyvät enemmän naisurheilijan ulkonäköön ja suhteisiin kuin itse urheilu-uraan. Ne, joissa Venlan rakkautta vähätellään, syytetään huonoista urheilusuorituksista, ja vielä aikuista naista kohdellaan, kuin hän olisi teini, jolla on vain vaihe menossa. 

Kerronta on ihan sujuvaa, välillä vain häiritsi Venlan haikailut ja rakkauden tunteen kuvaileminen, jotka tuntuivat epäuskottavilta. Ehkä en vain pidä liiasta siirappisuudesta. Ehkä se on sitten sellaista. 
Juoni puolestaan on kerrassaan mainio. 



Mistä maailmat alkavat
Joel Haahtela 
2017
Otava

Valokuva: Lehtikuva / Olavi Kaskisuo
Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

"Visa kohensi ulsterinsa kaulusta ja katseli ikkunasta ohikiitävää maisemaa, laaksoon laskeutuvia rinteitä ja oliivipuutarhoja. Hän mietti miehen äskeisiä sanoja. Elikö hän tässä maailmassa vai aavistuksen sivussa? Oliko se, mitä hän opiskeli ja teki, tärkeää ja todellista, oliko sillä merkitystä? Eikö juuri tällaisilla hetkillä Giotton freskoilla ollut merkitystä? Eivätkö ne kertoneet, että kun asiat menivät huonoon suuntaan, maailmassa oli silti paikkoja, joihin palata. Ne paikat odottivat hiljaa eivätkä koskaan luopuneet valostaan. " (s. 135)

Visa on tarinan alussa lukioikäinen poika, joka asuu äitinsä kanssa pienessä asunnossa ja tekee iltaisin töitä elokuvateatterissa. Nähtyään elokuvan Vincent Van Goghista, hän innostuu historian suurista taiteilijoista ja haluaa itsekin maalata. Visa aloittaa taidekoulussa piirrustustunneilla ja uppoutuu koko sielullaan taidemaailmaan, ystävystyy, joutuu ristiriitojen keskelle ja seikkailuihin ulkomaillekin. 

Oli tosi vaikeaa päättää, mitä kohtia kirjassa siteeraisin, kun koko kirja on itsessään kuin syvälle iskostuva, kaunis mietelause. Kirja on täynnä ajattomia kysymyksiä, mutta 1950-70-lukuihin sijoittuva tarina vie lukijaa Visan mukana läpi vuosikymmenten muutosten. Selväksi tuli se, että maailma vaikuttaa taiteentekemiseen ja taiteentekijät maailmaan. Sitä mitä Visa tahtoo maalauksillaan kertoa, ei maailma tahdo aina ymmärtää tai ottaa vastaan. 

Ystävyys on yksi kirjan teemoista, ja olisinkin halunnut lukea Visan ja Tapion välisestä ystävyydestä tarkemmin. 

""Jospa meillä kaikilla on kaksoisolento, tavallaan negatiivi ja positiivi. Ne ovat eksyneet maailmaan ja meidän on autettava niitä löytämään toisensa, se on meidän suuri tehtävämme. 
"Aika jännä ajatus."
"Ja jospa on niin, että kaksoisolennot eivät aina elä edes samassa ajassa, vaan jopa eri vuosisatoina, sekin on mahdollista."
"Kumpi sinä olet, negatiivi vai positiivi?"
"Mitäs luulet?" Tapio hymähti. " (s. 70-71)

Sitä mä rakastan kirjoissa, että voi päästä jonkun toisen päähän. Saan ymmärtää, miksi joku on juuri taiteilija, mikä taiteessa vetää häntä puoleensa. Tämä kirja oli lähes täydellinen lukukokemus. Niin värikäs, moniulotteinen ja kaunis. En ymmärtänyt aivan kaikkea, ja asiaan saattaa vaikuttaa vain vähäinen tietämykseni taidehistoriasta. Se ei kuitenkaan haitannut liikaa, vaan mielestäni kirja antaa mahdollisuuden myös lukijoille, jotka eivät aiheesta paljonkaan tiedä. 

Nuorena Visa on ujo, eikä uskalla kertoa omaa mielipidettään. Odotin hahmon kehittymistä rohkeaksi ja itsevarmaksi, mutta odotuksiini ei vastattu. Visa on melko hiljainen puheissaan vanhempanakin, mutta toisaalta taiteessa hän ei kysele muiden mielipiteitä, tai ei ainakaan anna minkään estää oman visionsa toteuttamista. Siinä hän on rohkea. Mutta enemmän kyse on mielestäni oman itsensä toteuttamisesta kuin muiden uhmaamisesta. Visa haluaa että katsoja lähestyy taulua, eikä taulu katsojaa. 



tiistai 11. heinäkuuta 2017

Oh, thank you, darling




Paljon oli junia, taloja, lentokonepilviä taivaalla, kiitoksia kiitosten perään.



Oli kiva pikkuinen linna ja paljon merenrantaviivaa. 






Oli kumpuilevia maisemia, metsäsaarekkeita kukkaniittyjen ja peltojen keskellä, vaaleanpunaisia hiirenvirnamaisia kukkia ja upeita punaisia unikkopeltoja, aivan tuli mieleen ihmemaa Oz.                                                                                     
Olkikattoisia taloja, pieniä koristeellisia kirkkoja, lumikkimetsiä, tuhahtelevia mummoja (okei kohtasin vain yhden mutta se oli vaikuttava tuhahdus) ja uskomattoman ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Ja sadetta. 

Kaupassa, jos tukin olemuksellani jonkun tien jukurttihyllylle, väistäessäni saan kuulla: "Oh, thank you darling! That´s really kind." Siiiiiis... Tottakai mä väistän, sehän on itsestäänselvyys! Ja sitten saan kuulla tuollaisen kiitoksen! Tämä yksi esimerkki tiivistää oikeasti sen kohteliaisuuden ja ystävällisyyden jota kohtasin matkan aikana. Ja se oikeasti vaikuttaa mielialaan paljon. Ja vaikka oli mukava palata kotiin, jäin kaipaamaan sitä ilmapiiriä joka Suomesta puuttuu. Hymyillään enemmän, tarjotaan apua jos joku näyttää kaipaavan apua. Ja bussissa kaikki antoivat tietä toisilleen ja kiistelivät, että mene sinä ensin ja istu sinä vain viimeiselle vapaalle penkille. Ai että.

Ja viimeisenä päivänä, ihmiskammoinen ujo luolan varjopeikko aka minä joutui kohtaamaan pelkonsa! Eräs englantilainen olento (joku äidin kaverin kaveri) kutsui meidät perheensä luo syömään. Siis, neljä tuntematonta ihmistä, vielä ok. Mutta että vieraassa maassa ja toisella kielellä! Enhän mä tiedä millainen päivälliskutsukulttuuri siellä on, enkä tiedä osaanko tai uskallanko edes puhua englantia, siis oikeesti muualla kuin oppitunnilla! No, osasinhan mä. Me istuttiin olohuoneen sohvilla syömässä ja keskustelemassa koulujärjestelmästä, ruoasta, harrastuksista, eroavaisuuksista ja yhtäläisyyksistä maiden välillä. Ja mun sisällä ei ollut tippaakaan siitä ahdistuksesta, jonka olin pelännyt kokevani. Mä tunsin oloni... mukavaksi, kiinnostuneeksi ja sosiaaliseksi. Mä olin ihan huomaamattani aktiivisesti mukana keskustelussa, enkä välittänyt vaikka tekisin virheitä puhuessa. Joskus sitä yllättää itsensä niin täysin, ja vieraassa tilanteessa.